torstai 11. huhtikuuta 2013

Pelkotiloja

Miten voikin unettomus vaikuttaa kaikkeen näin paljon?
Päivät tuntuvat vähintäänkin puolet pidemmiltä.
Pinna on kireällä koko ajan.
Olo on itkuinen ja noh, luonnollisesti väsynyt.

Yksi yö valvoessani luin vanhaa blogiani ihan sieltä alusta asti. Oli vieläkin tuskallista lukea niitä ensimmäisiä merkintöjä vuosien takaa, joissa olin raskaan eron keskellä ja yritin epätoivoisesti päästä omille jaloilleni. Oli kuitenkin helpotus huomata, miten seuraavien kuukausien ja vuosien aikana minä kasvoin kuin uudeksi ihmiseksi ja opin elämään taas. Mutta mitä pidemmälle blogiani selasin, huomasin saman teeman toistuvan usein. En osannut enää luottaa. Minä en enää uskaltanut. Ja viimeaikoina se tunne on palannut taas.

Huomasin myös, että kirjoitin ennen paljon avoimemmin. Osasin pukea oloni sanoiksi ja päästää sen pahan mielen, ahdistuksen ja kaiken muun ulos niin helposti. Nyt tuntuu, että olen koonnut eteeni muurin, jonka taakse en halua päästää ketään ja on paljon hankalampaa kirjoittaa siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu. Ehkä nyt on oikea aika alkaa murtaa tuota muuria?

Oh well, here goes.

Minusta tuntuu, että jokainen päivä on edellistä tuhat kertaa raskaampi. Jokainen aamu tuo tullessaan taas yhden väsyneen päivän ja jokainen ilta vie kohti unetonta yötä.

Minua pelottaa. Pelottaa niin, että se ahdistus kouraisee välillä jostain tuolta todella syvältä ja tuntuu kuin sydän pysähtyisi hetkeksi. Ja mitäkö minä pelkään?
Minä pelkään, että jaksamiseni loppuu jossain vaiheessa, mutta vielä enemmän pelkään sitä, että sinun jaksamisesi loppuu ennen sitä. Jos sinä et jaksa, niin kuka sitten auttaa minua jaksamaan? Olet minulle kultaakin kalliimpi ja läheisempi kuin kukaan muu. Ja silti, viimeaikoina olen tuntenut sinun vetäytyvän kauemmas. Nähnyt välähdyksiä katseessasi, joka välttelee omaani. Ehkä sinäkin pelkäät?

Tunnen todella usein olevani niin yksin. Antaisin mitä tahansa, jos joku tulisi ottamaan minut syliin ja kertomaan, että kaikki onkin oikeastaan ihan hyvin. Vaikka eihän se ole. Tunnen, kuinka jokin syö voimiani sisältä päin ja jättää kokoajan vähemmän toivoa siitä, että "kaikki on hyvin".

On päiviä, jolloin haluaisin vaan sammuttaa valot, sulkea puhelimen ja mennä peiton alle piiloon. Jos se vaikka menisi pois? Toisaalta on myös päiviä, jolloin kaipaisin jatkuvalla syötöllä seuraa, läheisyyttä ja edes jotain, josta pitää kiinni. Tuntuu, että hukun tähän olotilaani, eikä kukaan pidä minua pinnalla.

Vuorokausi on taas vaihtunut uuteen ja aamuun on vielä pitkä, väsynyt matka.




2 kommenttia: