keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Rakastan minua.

Törmäsin tänään erääseen artikkeliin, joka käsitteli niinkin kliseistä asiaa, kuin "toista ei voi rakastaa, jos ei rakasta itseään". Jostain syystä tuo artikkeli sai ajatukset liikkeelle. Artikkelin voi käydä  lukemassa täältä ja vaikka kyse onkin iltapäivälehden jutusta, niin siinä on paljon asiaa. Jutun luettuani aloin miettiä itseäni, menneisyyttäni ja omaa kasvuani. Annoin itselleni pitkästä aikaa luvan tökkiä ja sörkkiä henkisiä arpia. Yllätyksekseni huomasin, että ruven alle oli kuin huomaamatta kasvanut uusi, paksumpi iho...

Olen kahdesti elämässäni ollut tilanteessa, jossa olen huomannut olevani totaalisen eksyksissä itseni kanssa. 2006 erosin ensirakkaudestani, ihmisestä, joka oli ollut minulle kolmen ja puolen vuoden ajan maailman rakkain ihminen ja jonka kanssa olin jakanut yhteisen kodin kaksi vuotta. Se teki ihan uskomattoman kipeää ja tuntui, että en osannut enää seistä omilla jaloillani. Aluksi yritimme pysyä ystävinä, mutta mitä enemmän yritin pitää tuosta ihmisestä kiinni, niin sitä kauemmas hänet ajoin.

Aluksi syytin häntä siitä, että hän oli rikkonut lupauksensa olla aina kanssani ja myöhemmin sätin itseäni siitä, että en ollut osannut olla parempi tyttöystävä. Todellisuudessa syitä oli monia ja ero oli ainoa oikea vaihtoehto, sillä olimme molemmat ihan liian nuoria ja ainakin oma henkinen kasvuni oli täysin kesken, enkä olisi koskaan päässyt jatkamaan kasvuani, jos olisimme jatkaneet yhdessä.

Eron jälkeen kesti todella kauan, että jaksoin taas välittää itsestäni. Olin niin pitkään elänyt muita varten, että en osannut tehdä sitä enää itseni vuoksi. Jossain vaiheessa kuitenkin aika teki tehtävänsä ja aloin nauttia pienistä asioista, kuten iltalenkistä Oton kanssa, tyttöjenilloista kavereiden kanssa ja uusista ihmisistä elämässäni. Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Parin vuoden aikana kasasin itseni pienistä elämän rippeistä kokonaiseksi ihmiseksi, joka pystyi katsomaan itseään peilistä ja olemaan onnellinen juuri sellaisena. Nykyään olemme eksäni kanssa väleissä ja vaihtelemme kuulumisia aina välillä. (Terkkuja vaan!)

Toinen romahdus ei iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli monen tekijän summa, joka hiipi salakavalasti ja yhtenä päivänä huomasin olevani yksinäinen ja kaipaavani itseäni. Muutama vuosi sitten tapasin ihmisen, johon ihastuin. Vietin hänen kanssaan hauskan ja tähänastisen elämäni parhaan kesän. Olo oli kuin villivarsalla kesäniityllä ja kiinnyin tähän ihmiseen valtavasti. Tiesin, että hän ei halunnut minusta itselleen tyttöystävää ja minä uskottelin itselleni, että en halunnut hänestä itselleni poikaystävää, vaikka olinkin ihan korviani myöten ihastunut.

Olen monesti jälkeenpäin miettinyt, että miksi yritin niin kovasti saada jotain niin haurasta ja huonosti kyhättyä viritelmää toimimaan? Kyllähän minä alusta asti tiesin, että se, mitä meidän välillämme oli, ei ollut ikuista. Ei sen ollut tarkoituskaan olla kuin hetken huumaa. Kaksi ihmistä, jotka pitävät hauskaa. Minä kuitenkin yritin. Yritin pakottaa itseni olemaan jotain, mitä en sisimmässäni halunnut olla. Ajattelin, että kyllä hän vielä huomaa miten kiva ja ihana ja täydellinen tyttöystävä olisin. Samaan aikaan luotin sokeasti, petyin ja annoin anteeksi.

Asiaa ei tehnyt yhtään helpommaksi se, että samoihin aikoihin minulla oli terveyteeni liittyviä ongelmia, joiden keskellä yritin pitää pääni kasassa. Tuona aikana tämä ihminen oli minulle korvaamaton tuki ja hän oli ainoa ihminen, johon luotin niin paljon, että pystyin puhumaan hänelle kaikesta. Tiedän, että tuo aika oli meille molemmille raskasta ja olen kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla tukenani. Tuo aika kuitenkin rasitti välejämme ja mitä enemmän yritin, niin sitä kauemmas hän minut työnsi. Riitelimme usein ja mitä enemmän aikaa kului, niin sitä isompia riitoja saimme aikaiseksi. Tunsin olevani henkisesti ihan loppu. Kaikki mitä sanoin, tai tein sai hänet ahdistumaan ja minut tuntemaan itseni kerta toisensa jälkeen riittämättömäksi, arvottomaksi ja yhä yksinäisemmäksi.

Kun tämä ihmissuhde päättyi, olin tietysti surullinen, mutta samalla hetkellä olin helpottunut. Tunsin itseni niin heikoksi kaiken kokemani jälkeen, että en olisi osannut repäistä itseäni irti tuosta suhteesta. Se oli tuttua ja turvallista ja pidin siitä kiinni kuin hengenhädässä. Olin jo kauan tiennyt, että elimme lopun alkua, mutta silti minä purin hammasta yhteen ja käytin kaikki vähäisetkin viimeiset energianrippeeni siihen, että yritin pitää edes tämän asian elämässäni koossa. "Ei saa olla ärsyttävä, eikä rasittava. Muista hymyillä. Ei saa itkeä, tai olla surullinen. Älä anna kenenkään nähdä, että olet väsynyt ja masentunut." Näistä tuli mantroja, joita toistelin itselleni kerta toisensa jälkeen ja liimasin hymyn kasvoilleni, joiden takana olin niin väsynyt, rikki ja palasina, kuin ihminen vaan voi olla. Tuntuu, että en viimeisen vuoden aikana edes elänyt, niin voimaton ja masentunut olin. Muistikuvani tuolta ajalta ovat kovin vähäisiä ja en oikeastaan edes tiedä miten olen selvinnyt kaikista koettelemuksista.

Olen monesti jälkeenpäin miettinyt, että mihin ja miksi kadotin itseni kaiken tämän keskellä? Sitäkin enemmän olen miettinyt, että miksi ihastuin tuohon ihmiseen niin paljon? Asiaan varmasti vaikutti suurelta osin se, että hän piti minusta huolta, kun en itse siihen pystynyt ja tarvitsin apua. Mikään unelmien poikaystäväehdokas hän ei koskaan ollut, mutta minä näin hänestä puolen, joka oli epäitsekäs, kiltti ja välittävä. Uskon, ettei hänen ollut koskaan tarkoitus satuttaa minua ja että hänkin on pahoillaan jokaisesta riidasta ja ilkeästi sanotusta sanasta. Minä ainakin olen.

Viime kesä oli todellista itsetutkiskelun ja itseeni ihastumisen aikaa. Tein asioita, joita MINÄ halusin tehdä ja keräsin ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa oli hyvä olla. Aloin elää pitkästä aikaa itseni vuoksi. Asetin itseni ykkössijalle, pidin huolta vain itsestäni ja omista tarpeistani. Opettelin myös ajattelemaan positiivisesti, koska huomasin negatiivisen ajattelun syövän niin paljon energiaa. Voin paremmin, jaksoin paremmin ja lopulta pystyin jopa käsittelemään kipeitä asioita objektiivisemmin. Ymmärsin, että minun on osattava päästää irti ja kuljettava eteenpäin. Vain minä pystyin täyttämään sisälläni velloneen yksinäisyyden. Vain minä pystyin rakastamaan itseni ehjäksi.

Olen niin onnellinen siitä, että tapasin Pöwwön vasta nyt. Vielä keväällä, tai kesällä olisin ollut niin rikki, että en olisi ollut valmis tähän. En minä vieläkään mikään täysin ehjä pakkaus ole, mutta kukapa meistä olisi? Oloni on tällä hetkellä mielettömästä ihastumisesta huolimatta tasapainoinen. Olen onnellinen siitä, että Pöwwön seurassa saan olla oma itseni. Niinkin pieni asia, kuin halaaminen tuottaa minulle suuria riemunhetkiä. Saan osoittaa hellyyttä juuri niin paljon kuin haluan, eikä minua työnnetä pois, tai kutsuta ahdistavaksi. Vielä parempaa on se, että minun ei tarvitse yrittää olla yhtään mitään. Olen vaan ja nautin elämästä ja jaan sen ihanan ihmisen kanssa.



"- Itseään rakastava ihminen ei tarvitse toista rakastamaan itseään ehjäksi. Hän ei vaadi ketään täyttämään tyhjyyksiään tai säti toista epävarmuuttaan. Hänessä ikään kuin on jo rakkaus. Muiden seura tekee hänen elämästään vain täyteläisempää."


Kiitos kaikki te ihanat ja rakkaat ihmiset, jotka olette tehneet elämästäni viimeisen vuoden aikana näin ihanan täyteläistä! Kiitos Scoundrel, kiitos MRV, kiitos Hattarainen. Kiitos Ossi, Masa, Simo. Kiitos te kaikki, jotka olette auttaneet minua kasvamaan siksi ihmiseksi, joka olen juuri nyt. Saatoin juuri vähän itkeä ihan vaan siksi, että olen juuri nyt niin kovin onnellinen ja rakastan itseäni. Rakastan itseäni tavalla, jolla vain minä voin, eikä kukaan muu. <3

2 kommenttia:

  1. <3 <3 <3

    Ihana Stormis. Itsensä rakastaminen on tosi tärkeää, ihanaa että susta tuntuu nyt tältä... ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, mustakin on ihanaa. Voidaan sit perjantaina olla ihania yhdessä ja ottaa vaikka lasillinen (tai tonkka) viiniä sen kunniaksi! ;)

      Poista