Home is where your heart is.

Facebook-kavereilleni jo selvisikin, että syynä hiljaiselooni blogin puolella on ollut muutto. Minä ja Pöwwö yhdistimme voimamme ja asumme nyt saman katon alla. Kaikki kävi aika nopeasti ja yllättäen. Aloimme puhua, että yhteeenmuutto voisi olla ajankohtaista joskus syksymmällä. Samalla vähän selailimme asuntoja, jotta voisimme paremmin kartoittaa millainen asunto olisi hakusessa ja mitkä asiat olisivat ehdoton ei. Ja siellä, niiden kaikkien esimerkkiasuntojen keskellä oli asunto, joka veti meitä puoleensa, ellei jopa huutanut nimiämme. Päätimme, ettei siitä ainakaan mitään haittaa olisi, jos kävisimme katsomassa asuntoa.

Heti ensinäkemältä rakastuin harmaaseen laminaattilattiaan ja vanhoihin, leveisiin ikkunalautoihin. Asunto oli juuri rempattu edellisten asukkaiden jäljiltä, joten seinät loistivat puhtaan valkoisena. Lisäksi keittiössä oli aivan uudet kodinkoneet, eikä tuo 68 neliömetrin pinta-alakaan tuntunut ollenkaan hullummalta. Ainoa, joka sai meidät epätoivon valtaan, oli kylpyhuoneen kunto, joka oli suoraan sanottuna surkea. Seinät olivat likaiset ja kipeästi uuden maalipinnan tarpeessa. Patteri tiputti vettä ja viemäri ei vetänyt. Otimme asian kuitenkin puheeksi vukravälittäjän kanssa ja hän soitti isännöitsijälle, joka lupasi, että kylpyhuone kyllä kunnostettaisiin ja maalattaisiin, jos me asunnon haluaisimme. Minua häiritsi myös vähän ovien ja ovenkarmien kellastunut maali, mutta isännöitsijä lupasi niihinkin meille maalit, jos vaan itse maalaisimme.

Saatiin pari päivää miettimisaikaa. Minä olin aivan valmis muuttamaan vaikka siltä istumalta, mutta Pöwwö ymmärrettävästi halusi pyöritellä asiaa mielessään hetken itsekseen. Niin siinä kuitenkin kävi, että parin päivän päästä istuimme taas vuokravälittäjän toimistossa ja kirjoitimme nimet vuokrasopimukseen. Siitä alkoikin kauhea rumba. Piti muistaa irtisanoa vanhat vuokrasopimukset, siirtää / irtisanoa nettiliittymä, sama homma sähkösopimuksen ja vakuutuksen kanssa. Muuttoilmoitus, tuloilmoitus, lähtöilmoitus! Tuntuu, että olen ilmoitellut ja tehnyt sopimuksia taas muutaman vuoden edestä.

Lauantaina oli muutto ja asunto on tällä hetkellä kuin ydinpommin jäljiltä. Tai itseasiassa keittiön kamat on purettu laatikoista kaappeihin ja vaatteet on laitettu makuuhuoneen kaappeihin, mutta olohuoneessa vallitsee ei-niin-hallittu kaaos. Kyllä tämä tästä kuitenkin hiljalleen siistiytyy ja tavarat löytävät paikkansa. Huomenna onneksi on helatorstai, eli vapaapäivä, joka menee varmasti rattoisasti olohuoneen järjestämisessä. Lupaan, että otan kuvia asunnosta, kunhan kaikki tavarat ovat paikoillaan, mutta toistaiseksi meillä ei ole vielä edes lamppuja katossa, tai verhoja (saati sitten verhotankoja) ikkunoissa, joten ihan heti niitä kuvia ei ole luvassa. :D Olen kuitenkin päättänyt, että parin viikon päästä kaiken pitäisi olla suht kunnossa, koska en suostu viettämään syntymäpäivääni tämän sotkun keskellä.

Tämä kaikki on kyllä ollut ja on edelleen suht jännittävää ja vähän outoakin. Pöwwö ei ole koskaan asunut kenenkään kanssa ja minäkin olen viimeksi jakanut asunnon kämppiksen kanssa 2009 ja avoliitostani on sitäkin pidempi aika, sillä se päättyi jo 8 vuotta sitten. Olemme siis molemmat tottuneet asumaan yksin, mutta onneksi meillä on niin paljon tilaa, että molemmille varmasti löytyy oma rauhallinen tila, jossa rentoutua.

En malta odottaa, että saadaan tavarat paikalleen, koti kuntoon ja arki rullaamaan. Kaikki on ollut niin hektistä ja uuvuttavaakin, että kaipaan arkea ja omia rutiineitani. Vai pitäisikö nyt sitten sanoa, että MEIDÄN rutiinejamme?

Kävin eilen siivoamassa vanhan kämppäni ja täytyy sanoa, että ei tule ikävä. Yleensä olo on ollut edes hiukan nostalginen siinä vaiheessa, kun seisoo siellä tyhjässä asunnossa viimeistä kertaa ja sanoo vanhalle kämpälle hyvästit, mutta nyt... Ei mitään. Se oli vain asunto. Ei koti. Muutto siihen oli vähän pakon sanelema, kun taas tänne muuttaessani tunsin heti tulleeni kotiin. Meidän kotiin.